Verbalin piinapenkissä kysytään asioita, joihin harva törmää kahvipöytäkeskusteluissa. Täällä ei pelata varman päälle, vaan sukellamme suoraan niihin hetkiin, joissa moka opetti, unelmat elävät yhä ja elämä näyttäytyy rehellisenä ilman filttereitä.
Saana Rossi on aamuihminen, joka ei koskaan oppinut juomaan kahvia, ihailee kissojen itsenäisyyttä ja haaveilee yhä kirjailijanurasta. Hän on nähnyt, kuinka hiljaisuus voi joskus olla vastuuttomuutta ja kuinka isän varhainen poismeno muovasi elämää pysyvästi. Tässä piinapenkissä liikutaan leirikoulujen ja diskovalojen kautta Michelle Obaman ja Ludvig XIV:n seuraan, mökkimetsien hiljaisuuteen ja ex tempore -yöretkille, jotka saavat yhä nauramaan vedet silmissä.
Tässä tarinassa elämä näkyy sellaisena kuin se on. Tervetuloa mukaan tutustumaan Saanaan.
Valitse toinen ja kerro miksi
Suklaa vai kahvi?
Suklaa. En ole koskaan oppinut juomaan kahvia, vaikka kuinka olen yrittänyt. Teekuppi on enemmän minun juttuni. Suklaakaan en varsinaisesti himoitse, mutta jos on pakko valita, niin kyllä suklaa aina kahvin voittaa. Maistuu sentään hyvältä.
Benji- vai laskuvarjohyppy?
Kamalia molemmat. Vapaa pudotus tuntuu siltä, että sielu irtoaa kehosta. Korkeus ei pelota, mutta tippuminen on eri asia. Se tuntuu kuolemalta ja sitä on vaikea nauttia. Jätän nämä hypyt suosiolla muille.
Aamu vai ilta?
Aamu. Olen syntynyt aamuvirkuksi. Aamujen hiljaisuus, kirkkaus ja ajattelun selkeys ovat parasta mitä tiedän. Aamussa on omaa taikaansa.
Kissa, koira vai joku muu?
Kissa. Ehdottomasti. Kissa ei koskaan alistu. Jos saat sen luottamuksen ja rakkauden, olet onnistunut jossain erityisessä. Ylpeys, huumori ja mysteeri yhdessä eläimessä – täydellinen kombo.
Pellehypyt vai vesijuoksu?
Pellehypyissä menisi vähintään nilkka, jos ei elämänhalu. Vesijuoksu taas on tylsää mutta tehokasta. Jos on pakko valita, niin vesijuoksu.
Sitten mennään syvemmälle tarinoihin, hetkiin ja muistoihin, jotka eivät välttämättä näy ulospäin mutta tekevät ihmisestä juuri sen, kuka hän on.
Mikä on pahin moka, jonka olet tehnyt työelämässä – ja mitä siitä opit?
Olin mukana projektissa, jonka alussa näin jo, ettei kokonaisuus tule onnistumaan. Ongelmat olivat ilmassa, mutta niihin oli ehditty sitoa paljon rahaa, aikaa ja ihmisten egoja. En uskaltanut sanoa ääneen sitä, mitä ajattelin. Lopulta projekti kaatui juuri niin kuin olin pelännyt. Opin, että hiljaisuus ei ole aina nöyryyttä. Joskus se on vastuuttomuutta.
Mitä muistoa et vaihtaisi mistään hinnasta pois?
Elämäni ensimmäiset yhdeksän vuotta, jolloin isäni oli vielä elossa. Silloin en ymmärtänyt, miten arvokkaita ne hetket olivat. Isän kuoleman jälkeen mikään ei ole enää ollut itsestäänselvää.
Mikä on paras muistosi ala- ja yläasteelta?
Ala-asteella luokan yhteiset tapahtumat: leirikoulut, myyjäiset, discot ja juhlat. Rakastin olla mukana näytelmissä ja tanssiesityksissä.
Jos voisit pitää podcastin kenen tahansa henkilön kanssa, kenet ottaisit mukaan ja miksi?
Michelle Obama. Haluaisin keskustella odotuksista, joita ei ole itse valinnut, ja siitä, miten säilyttää oma itsensä, kun koko maailma katsoo. Meillä olisi varmasti paljon puhuttavaa vahvuudesta, epävarmuudesta ja esikuvana olemisesta. Toinen valintani olisi Ludvig XIV. Kysyisin häneltä, miten aurinkokuninkuus käytännössä toimii. Keskustelisimme vallasta, egosta ja identiteetistä, jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa.
Mikä on sellainen hetki, jolloin tunsit itsesi täysin väärinymmärretyksi?
Näitä hetkiä on ollut useita. Jokaisessa niistä olen joutunut punnitsemaan, jaksanko oikaista väärinymmärrystä vai annanko toisen jäädä oman tulkintansa varaan. Väärinymmärretyksi tuleminen on turhauttavaa, mutta joskus vielä uuvuttavampaa on yrittää selittää itseään ihmiselle, joka ei halua ymmärtää.
Jos saisit kirjoittaa kirjeen 16-vuotiaalle itsellesi, mitä sanoisit?
Rohkeutta sinussa on jo, luota itseesi. Tulet pärjäämään loistavasti. Seikkaile, rakastu, epäonnistu, nouse ja naura. Äänesi on tärkeä, käytä sitä.
Jos saisit viettää päivän jossain menneisyyden hetkessä, minne menisit?
Lapsuuteen, viettäisin päivän isäni kanssa. Olisi ihanaa kuulla hänen äänensä, jota en enää muista, ja tuntea hänen läsnäolonsa.
Jos saisit valita yhden taidon, joka sinulla olisi ollut syntymästä asti, mikä se olisi?
Puheliaisuus. Ihailen ihmisiä, joille juttu luistaa tilanteessa kuin tilanteessa ja joille small talk on luontevaa.
Mitä kuuluu täydelliseen päivääsi?
Yhdeksän tunnin yöunet, hidas herääminen puolison vierestä, aurinko ja päivä täynnä tyhjää.
Mikä on sellainen paikka, johon palaat aina mielessäsi, kun kaipaat rauhaa?
Mökin makuuhuone kesäpäivänä. Metsän kahina, tuulen äänet, kesän tuoksu ja hiljaisuus, jonka keskellä tuntuu, että aika pysähtyy. Siellä huolet katoavat.
Onko sinulla muistoa, joka saa sinut aina hyvälle tuulelle tai jopa nauramaan?
Ex tempore -yöretki ystäväni kanssa toiseen kaupunkiin. Kaoottinen, järjetön ja niin äärettömän hauska. Pelkkä muisto saa nauramaan vedet silmissä.
Mikä on sellainen lapsuuden unelma, joka edelleen kutkuttaa sinua?
Kirjailijan ura, jonka eteen olen tehnyt töitä. Myös haave pidemmästä asumisesta toisessa maassa elää yhä.
Jos saisit päättää, millaisena sinut muistetaan sadan vuoden päästä, mitä toivoisit?
Ehkä on hyväkin, ettei minua muisteta. On lohdullista ymmärtää olevansa vain pieni osa maailmankaikkeutta.
Mikä tästä kaikesta jää mieleen?
Saanan maailmassa asiat eivät rakennu suurista eleistä tai dramaattisista käänteistä, vaan oivalluksista, jotka syntyvät arjen pienissä hetkissä. Hän on oppinut, että joskus elämä opettaa eniten juuri silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mokista kasvaa tarinoita, hiljaisuudesta syntyy vastuu ja vaikeat valinnat ovat usein kaikkein merkityksellisimpiä.
Isän varhainen poismeno jätti jäljen, jonka äärellä elämän hauraus ja sen ainutlaatuisuus ovat läsnä vielä tänäkin päivänä. Samalla lapsuuden leirikoulut, luokkahuoneiden esitykset ja ystävien kanssa koetut naurunremakat muistuttavat siitä kepeydestä, joka kantaa vaikeiden aikojen yli.
Saanan vastauksissa kuljetaan mökin hiljaisista makuuhuoneista ex tempore -yöretkien kaoottiseen iloon, Michelle Obaman viisaudesta Ludvig XIV:n vallan ytimeen ja uteliaaseen keskusteluun siitä, millainen maailma olisi, jos uskaltaisimme useammin olla aidosti läsnä. Hänen täydellinen päivänsä ei vaadi suuria elämyksiä – riittää aurinko, rakkaan läsnäolo ja tyhjä kalenteri. Myös kirjailijahaave elää hiljalleen taustalla, muistuttaen siitä, että unelmia ei tarvitse unohtaa, vaikka vuodet vierivät.
Lopulta tärkeintä ei ole muistetaanko meitä, vaan kuinka osasimme elää hetket, jotka meille annettiin. Saana muistuttaa, että ehkä arvokkainta on oppia näkemään se, mikä monelta jää huomaamatta.
TL;DR
Saana on aamuvirkku, joka ei koskaan oppinut juomaan kahvia, mutta valitsee suklaan mieluummin kuin mokkakupin. Vapaa pudotus ei houkuttele — pellehypyt ja benjihypyt saavat jäädä muille — ja vesijuoksu kelpaa, jos on pakko valita. Hän ihailee kissojen itsenäisyyttä ja tunnustaa, että kirjailijahaave kutkuttaa yhä.
Työelämässä suurin moka oli jäädä hiljaiseksi projektissa, jonka kaatumisen näki ennalta. Kokemus opetti, että hiljaisuus voi joskus olla vastuuttomuutta. Rakkaimmat muistot vievät lapsuuden vuosiin isän kanssa. Koulumuistoissa nousevat esiin leirikoulut, näytelmät ja luokan yhteiset juhlat.
Podcast-vieraakseen Saana kutsuisi Michelle Obaman ja Ludvig XIV:n keskustelemaan vallasta, vastuusta ja identiteetistä. Väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia on riittänyt, ja niiden äärellä on pitänyt oppia, milloin selittää ja milloin antaa olla. Kirje 16-vuotiaalle itselleen kannustaisi luottamaan jo olemassa olevaan rohkeuteen ja ääneen.
Jos saisi valita päivän menneisyydessä, Saana viettäisi sen lapsuudessa isänsä kanssa. Toiveena olisi myös synnynnäinen puheliaisuus, taito, jota hän ihailee muissa. Täydellinen päivä täyttyy unesta, hitaasta heräämisestä, auringosta ja tyhjästä kalenterista. Rauhan paikka löytyy mökin makuuhuoneesta kesäpäivänä, missä metsän kahina ja hiljaisuus pysäyttävät ajan. Iloinen muisto on ex tempore -yöretki ystävän kanssa, jonka muisto saa vieläkin nauramaan vedet silmissä. Lapsuuden unelma kirjailijanurasta elää edelleen, samoin haave pidemmästä oleskelusta ulkomailla.
Lopulta muistamisella ei ole väliä. Tärkeämpää on elää ja nähdä se, minkä moni jättää huomaamatta.
